Seksiä ja eroottisia seikkailuja vieraan naisen luona

”Luuletko, että hän rupeaisi riitelemään?”

Kohautan olkapäitäni. Hän ymmärtää jälleen, us­koo että minun on hinnalla millä hyvänsä vältettävä lainmukaisia seurauksia avioeron yhteydessä. Hän ta­puttaa myötätuntoisesti leukaani, tyhjentää lasinsa ja sanoo miltei pirullinen kiilto silmissään:

”Sitten me menemme minun luokseni!”

Minä epäröin, vaikka kutsu saakin sydämen hy­pähtämään rinnassani. Kuinka ainutlaatuinen tilai­suus varkaalle! Jopa minunlaiseni hitaalla käyvä mies tietää, että nainen haluaa seksiä ja ilmoittaa asian perin suoraan. Seksi juuri minun kanssani tuntuu upealta.

seksiä tihkuva nainen

”Mutta käykö se päinsä?”

”Käykö päinsä, tietysti se käy päinsä! Miksi ei kävi­si? Sitä paitsi ystäväni sanoo aina, että hän tapaa mie­lellään ystäviäni. Tosin minulla ei juuri ole muita ys­täviä kuin hänen ystäviään, eikä niitäkään itse asiassa ole paljon. Mutta niin hän kuitenkin sanoo. Joten me menemme minun kotiini ja panemme hänet vastaa­maan sanoistaan. Tule!”

Taksissa matkalla Grefseniin hän pitelee kättäni omien käsiensä välissä ja painaa poskensa lujasti päällystakkiani vasten. Minä hengitän hänen hiuksiinsa, jotka tuoksuvat sampoolta. Äkkiä hän puree rystysiäni ja minä hautaan kasvoni hänen niskaansa vasten. Tämä seksuaalinen tilanne jatkuu ja istumme sillä tavoin perille asti. Ajattelen koko matkan seksiä ja tulevaa eroottista seikkailua välillämme.

Seisomme ulkona ajotiellä kunnes auto on lähte­nyt. Ajomatkan jälkeen polviani heikottavat hänen estottomat, seksiä tihkuvat lähentelynsä ja lukuisat ryypyt. Jopa him­meässä katuvalossakin hänen kasvonsa hehkuvat osasyyllisyydestä. Hän on ottanut pois silmälasinsa. Hengitämme kumpikin raskaasti aivan kuin toivoi­simme ilman täällä ylhäällä hälventävän niiden kom­promettoivien ajatusten sakeat huurut, jotka kietovat meidät yhteiseen sopimukseen, murtumattomaan to­veruuteen. Kasvomme ovat vakavat, kun seisomme siinä tuijottaen suurin silmin, mutta nauru ei silti ole kaukana. Hän pitää kiinni käsivarrestani meidän läh­tiessämme nousemaan hiekkakäytävää pitkin kohti paritaloa, jonka edessä on epätasainen pensasaita ja rivi omenapuita, jotka portilla olevan loistelampun räikeässä valossa luovat aavemaisia varjoja lautaseinälle.

Hän etsii nopeasti avaimet selittäen samalla, että heidän vuokraamansa asunto on puolet paritalon toi­sesta puoliskosta. Pohjakerroksen kahdesta ikkunasta näkyy valoa. Päästyämme pieneen eteiseen hän huu­taa:

”Hei, me tulimme jo!” (Pitääkö meidän nyt käyttäy­tyä säädyllisesti?)

Ei vastausta. Hän ottaa takkini ja asettelee sen oman takkinsa päälle vaateripustimelle, avaa vaateko­meron vieressä olevan oven ja toistaa sitten jotenkin sopimattoman iloiselta vaikuttavalla äänellä:

”Hei, me tulimme jo!”

Hän astuu kynnyksen yli. Minä jään seisomaan vieraaseen eteiseen ja kamppailen sitä alitajuisesti voimistuvaa tunnetta vastaan, että olen täällä tavan­omaisilla asioillani. Automaattisesti tarkkailen ympä­ristöäni varkaan silmin: jokseenkin niukkaa, joitakin välähdyksiä naisen taiteellisesta mausta (pari grafiikkavedosta ja taideteollisuusnäyttelyn juliste), mutta hallitsevana on silti miehisen sekasotkun ja välinpi­tämättömyyden leima (sanomalehtiä ja avaamattomia kirjeitä sekavana läjänä pöydällä pienen kehyksettö­män peilin alapuolella, kokoon kääritty ja hattuhyllylle viskattu villapusero, kuluneet kengät, joihin on tungettu sukkapari, kaksi muovipussia nurkassa ulko-oven pielessä, työkaluja, joista tunnistan valmista­jan merkin, vaatenaulakon hyllyn alapuolella naulas­sa riippuva käsisaha…).

Hän on kääntynyt takaisin ja huudahtaa:

”Tule toki sisään. Tule tervehtimään Peikiä!”

Peik? On siinäkin nimi.

”Oikeastaan Per Kristian”, mies sanoo samalla vai­vautuneesti nousten matalalta ja leveältä sohvalta, jo­ka on täynnä kaikenvärisiä tyynyjä.

”Pee-Koo. Pei-Koo. Käsitätkö? Se nimi on seuran­nut minua koko ikäni.”

”Ei sentään ihan koko sinun ikääsi”, seksikäs naiseni oikai­see meidän puristaessamme toistemme kättä. Jos mies katsoisi tarkkaan, saattaisi hän huomata naisen ham­paiden jäljet. Hän on minua pitempi, mutta laiha ja kumara.

”Hänelläkin on varsin merkillinen nimi…” Ilman silmälaseja naisen kasvot näyttävät hyvin avoimilta, ne hehkuvat; kuka tahansa typeryskin näkisi ja käsittäisi…

”Bel Ami!” nainen sanoo nauraen. ”Miltä se sinusta kuulostaa? Minä sanon häntä Bel Amiksi, koska hän käy syömässä monta kertaa viikossa. Sillä tavalla me olemme tutustuneet toisiimme.” Lattia tuntuu suoras­taan keinuvan jalkojeni alla. Nainen on varas siinä kuin kuka tahansa, ystäväänsä hämätäkseen hän va­rastaa minun hänestä itsestään käyttämäni lempini­men! Samalla hän solmii katkeamattoman osasyyllisyyden siteen meidän välillemme ’paljastamalla’ intii­min seikan, jonka ainoastaan me kaksi pystymme ymmärtämään, tuolle miehelle, joka luulee saaneensa tietää jotain ja juuri siksi jää ulkopuoliseksi. Tilanteen säädyttömyys estää minua hallitsemasta omaa ääntä­ni. Siksi ajattelen vain yhä enemmän seksiä tämän hekumallisen naisen kanssa.

Varkaan laakso

Grorud — siinä vasta varkaalle oikea laaksojen laak­so!

Olen uskaltautunut erään ylhäällä Ravnkollenilla sijaitsevan kerrostalon ylimmän kerroksen huoneis­toon. Alhaalla olevista rivitaloista vilistävät kotiäidit, niin nuoret kuin iäkkäämmätkin, loputtomina jonoi­na ostoskeskukseen ja takaisin. Mutta täällä korkeissa kerrostaloissa ovat asunnot pienempiä ja kalliimpia, ne on tarkoitettu uraansa luoville yksinäisille ihmi­sille tai lapsettomille aviopuolisoille, jotka molemmat käyvät töissä. Sellaiset huoneistot ovat omistajilleen (tai vuokraajilleen) väliasemia niin avioliitossa kuin urallakin. Sisustuksessakin on usein tämän väliaikai­suuden leima, se on rajoitettu kaikkein välttämättömimpään odoteltaessa jonkinlaista läpimurtoa, ja on­nistunutta se on varsin harvoin (sellaisista paikoista varas löytää lähinnä vain pankkikirjoja ja itseopiske­lua tai iltakoulua varten varattua materiaalia).

Useim­miten näissä loistoluokan vuokra-asunnoissa on kak­si pientä huonetta, keittiö ja pienenpieni eteinen, jot­ka on varusteltu niin ylenpalttisesti, että ne heijaste­levat asukkaiden kunnianhimoisia tavoitteita ja toi­veita, edustavat toiveiden korvikkeita tässä ja nyt. Sellaisissa paikoissa varkaan ei tarvitse aristella; kaik­ki on hankittu raivokkaalla kuluttajan ruokahalulla ja vaihtelee muotivirtausten ja mielialojen mukaan. Vä­liaikainen viihtyisyys on nimenomaan väliaikaista, se on tarkoitettu hylättäväksi, pois heitettäväksi tai va­rastettavaksi lyhyen ajan kuluttua.